Taiteilijaveljekset von Wright, kansan rakastamat luontokuvaajat

Ferdinand von Wright: Tilhiä pihlajassa

Von Wrightin taitelijaveljekset syntyivät Haminanlahdessa 1800-luvun alkupuolella. Magnus (1805-1868), Wilhelm (1810-1887) ja Ferdinand (1822-1906) mukaan lukien perheeseen syntyi kaikkiaan viisitoista lasta, joista yhdeksän jäi henkiin. Perhe asui kartanossa, jonka toimeentulo saatiin pääasiassa lähiluonnosta ja luonto oli keskeisessä osassa poikien elämässä jo varhain. Metsästys oli tärkeää perheen miehille, ja tätä kautta veljekset tutustuivat lintuihin. He rakensivat aseita ja olivat erittäin taitavia ampujia: Wilhelmin kerrotaan ampuneen joutsenia ja merikotkia siipiluuhun niin, että lintu putosi alas ja korjanneen tämän jälkeen linnun taas lentokykyiseksi. Ampumaharrastuksen myötä he ovat myös luultavasti alkaneet tutkia ja maalata lintuja. Varsinkin Magnuksen ja Wilhelmin voi ajatella olleen jotakin luonnontieteilijän ja taiteilijan välimaastosta, vaikkei heillä ollutkaan luonnontieteellistä koulutusta. Poikien isä, majuri Henrik von Wright, piti maalaamista turhana, eikä suostunut hankkimaan veljeksille piirrustustarvikkeita, ja tästä syystä he valmistivat ensimmäiset värinsä itse. Perhe oli ylhäistä luokkaa, ja vaikka veljeksiä pidetään pääasiallisesti itseoppineina, he saivat jonkin verran taideopetusta: Magnus ja Ferdinand muun muassa Taideakatemiassa Tukholmassa, jossa he asuivat varakkaan isoenonsa vieraana. Ferdinand oli kolmikon ainoa tauluillaan elänyt: hän nousi kuuluisuuteen, kun silloinen perintöruhtinas, tuleva keisari Aleksanteri II, osti hänen teoksensa Näköala Haminanvuorelta (1853). Magnus työskenteli kartanpiirtäjänä, varamaanmittarina ja Helsingin yliopiston konservaattorina sekä piirrustusmestarina, Wilhelm puolestaan muutti Ruotsiin ja elätti itsensä kuvittamalla luonnontieteellisiä julkaisuja kirjurin ja kalastuksentarkastajan toimiensa lisäksi.

Von Wrightien teokset edustavat biedermeieriläistä, eli myös myöhäisempireksi ja porvarilliseksi klassismiksi kutsuttua tyylisuuntaa. Luontokuvaus on ollut, ja on edelleen, suomalaista identiteettiä luova ja ylläpitävä taidemuoto. Etenkin romantiikalle ominaisesti kansallinen identiteetti sidottiin luontoon ja kuvataiteessa luontoaiheet on ajateltu kansallista identiteettiä korostavina. Ferdinand von Wrightin tunnetuin maalaus Taistelevat metsot (1886) on kiinnostava esimerkki tästä. Sitä pidetään avainteoksena suomalaisen luonnonkuvaamisen perinteessä. Lukuisten versioiden ja painokuvien myötä sitä ajatellaan suurena suomalaisen taiteen symbolina, ja se on luultavasti kopioiduin maalauksemme. Teoksen tulkinta on vaihdellut suuresti aikakausien mukaan, mutta aina sitä on karuudessaan ja jylhyydessään katsottu suomalaisen ominaislaadun kuvana. Teoksessa ilmenevää taistelua on tulkittu vertauskuvallisena suomen kansan kohtalolle vuosisadan vaihteessa. Uhoavia uroksia on tarkasteltu myös representaationa suomalaisesta miehestä.

Veljesten työt ovat tarkkuudessaan esimerkkejä ajan representaatioihanteesta: taiteesta, joka pyrkii kuvaamaan maailmaa mahdollisimman ”aidosti” ja ”luonnollisesti”. Von Wrightien töissä elää keskeisenä pyrkimys tuottaa tarkka jäljitelmä esikuvastaan. Ehkä kyseessä voi ajatella olevan jonkinlaisen tieteellisen taiteellisuuden? Maalaustaiteen tyyli kuitenkin muuttui. Pisimpään työskennellyt Ferdinand von Wright menetti vanhoilla päivillään taidepiireissä nauttimaansa arvostusta, ja hänen tyyliään alettiin pitää vanhentuneena. 1899 kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoo: ”Minä pelkeen että siellä on uutta muotia maalata, jota minä en ymmärrä, ja joka ei ole luonnonlista”.

Teksti: Olga Palo

Lähteet:
Leikola, Antto; Lokki, Juhani & Stjernberg, Torsten (1986): Taitelijaveljekset von Wright. Suomen kauneimmat lintumaalaukset. Otava. Helsinki.
Maamme taulut / Osa 1. Ateneumin ja Helsingin Sanomien ilmoitussarja Suomen taiteen ikoneista.
Ferdinand von Wright: Taistelevat metsot. Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, oppimateriaalit.

Luis Buñuel: Vapauden Aave (1974)

Luis Buñuel (Luis Buñuel Portoles, 22.2.1900–29.7.1983) oli espanjalainen elokuvaohjaaja. Hän teki elokuvia 1920-luvulta aina 1970-luvulle asti, ja hänet tunnetaan surrealismin edustajana. Buñuel matkusti pois Espanjasta hieman ennen Espanjan sisällissodan päättymistä, ja jatkoi tämän jälkeen uraansa Espanjan ulkopuolella. Buñuelin mahdollisuudet työskennellä Yhdysvalloissa tyssäsivät kommunisti-huhuihin ja hän työskenteli pääasiassa Meksikossa ja Ranskassa. Vapauden aave (1974) on Buñuelin toiseksi viimeinen elokuva.


 Vapauden aave ei ole perinteinen alusta, keskikohdasta ja lopusta koostuva tarina. Se rakentuu löyhästi toisiinsa limittyvistä narratiiveista, ja kohtauksesta toiseen siirrytään yksittäisen hahmon tai esineen kautta, unenkaltaisesti. ”Olen lopen kyllästynyt symmetriaan”, toteaa eräs elokuvan henkilöistä. Buñuel pyrki antamaan sattumalle mahdollisimman suuren roolin elokuvan käsikirjoituksen syntyprosessissa. Hän kirjoitti Vapauden Aaveen yhdessä Jean–Claude Carrièren kanssa, jonka kanssa hän teki suuren osan loppuvaiheen elokuvistaan. Kaksikko käytti uniaan apuna elokuvan kirjoitustyössä. Näin he pyrkivät eroon perinteisistä kerronnallisista konventioista. 

Vapauden aavessa Buñuelin hampaisiin joutuu ennen kaikkea porvaristo, joka oli hänelle suosittu kohde jo elokuvassa Porvariston hillitty charmi (1972). Elokuvat La Voie lactée, Porvariston hillitty charmi ja Vapauden Aave muodostavatkin epävirallisen trilogian, joissa on, Buñuelin sanojen mukaan, ”samat teemat, toisinaan jopa sama kielioppi”. Kaikissa kolmessa elokuvassa ovat hänen mukaansa korostuneena sosiaaliset rituaalit, sattumat, henkilökohtainen moraali ja kaikille asioille olennainen salaperäisyys. Vapauden Aave haastaa katsojaansa tarkastelemaan sitä, mitä pidämme luonnollisena ja normaalina, ja miksi.

Moni elokuvan tarinoista nousee jollain tapaa Buñuelin omasta elämästä, kuten esimerkiksi kohtaus, jossa tohtori yrittää välttää kertomasta potilaalleen, että tällä on syöpä. Elokuvan nimi viittaa repliikkiin Buñuelin elokuvassa La Voie lactée (”The Milky way”, 1969): ”Vapaa tahto on ainoastaan päähänpisto! Kaikissa olosuhteissa tunnen, etteivät ajatukseni ja tahtoni ole minun vallassani! Ja vapauteni on vain aave!” Elokuvan tarinat kutoutuvat toisiinsa välillä selkeämmin, toisinaan vailla mitään ilmeistä loogista syytä. Kuitenkin kaikki Vapauden Aaveen fragmentit on luettavissa suhteessa vapauden tematiikkaan ja problamatiikkaan. 


Lisää von Wrighteja







Inspiraatiomateriaalia: The Knife, Pass This On




Inspiraatiokuvia: Magnus von Wright, Tilhet




Tavalliseksi tekeminen: normit ja normalisaatio

Leena-Maija Rossi kirjoittaa normalisaation olevan ”tavalliseksi tekemistä” (Rossi 2006, 21). Tietyissä instituutioissa, kuten kouluissa ja sairaaloissa, oikeanlaisesta käytöksestä palkitaan ja siihen kannustetaan. Vääränlainen käytös voidaan ohittaa poikkeuksena tai siitä saatetaan rangaista, konkreettisesti tai vaikkapa vain paheksumalla. Näiden samojen insituutioiden kautta normit myös sisäistetään, ja ihmiset pyrkivät itse kohti ”normaalia”. (Spade & Willse 2015, 3.) Tätä prosessia voidaan kutsua normalisaatioksi. Samanlaista ”tavalliseksi tekemistä” tapahtuu kaikenlaisessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Tiettyjen toimintatapojen ajatellaan olevan oikeita, normaaleita ja tavallisia, ja ne pysyvät tuossa asemassa koska niihin pyritään.

Rossi määrittelee normilla tarkoitettavan ohjetta, jotakin hyväksyttävää, normaalia ja totunnaista, ”sosiaalista käyttäytymissääntöä”. Normit toimivat siis eräänlaisena sosiaalisena koodistona sille, minkälainen käyttäytyminen ja oleminen on ensinäkin hyväksyttävää ja tavoiteltavaa, mutta myös ymmärrettävää. Piirtämällä mahdollisen, hyväksyttävän ja normaalin rajat ne samalla rajaavat myös olemisen mahdollisuuksia. Vaikka normit eivät ole virallisia sääntöjä siinä missä lait, ne toimivat samankaltaisesti. Ne saavat voimansa toistettavuudesta ja elävät uusintamisen kautta, ja niiden toteuttamatta jättämisestä seuraa sanktioita. (Rossi 2006, 21–22.) Esimerkiksi puhuttaessa sukupuolesta normina voidaan ajatella sen ohjaavan niitä tekoja ja eleitä, joiden kautta sukupuoli rakentuu, eli siis sitä, kuinka sukupuolta tehdään, sekä piirtävän sukupuolisuuden mahdollisia rajoja. Tavanomaisesti sukupuolen ajatellaan jakaantuvan luonnollisesti kahteen, mieheen ja naiseen. Kuitenkin juuri oletus näistä toisilleen vastakohtaisista/toisiaan täydentävistä sukupuolista toimii normatiivisena ohjeena, joka tuottaa hyväksyttävää sukupuolittunutta käyttäytymistä: tiettyä käytöstä uusinnetaan, koska se nähdään ”normaalina”, muusta rangaistaan. Käytöstä myös tulkitaan tämän taustaoletuksen kautta: poikalasten poikamainen käytös huomioidaan luonnollisena osoituksena sukupuolesta, kun taas ”väärä” tyttömäisyys ohitetaan, se kielletään tai sen ajatellaan olevan kyseisen lapsen erikoispiirre – ja toisinpäin tyttöjen kanssa. Normit ohjailevat käyttäytymistä, mutta ne toimivat myös väkivaltaisesti: metaforisella tasolla pakottavina ja ulossulkevina, mutta myös konkreettisena väkivaltana niitä kohtaan, jotka eivät täytä kulttuurisesti hyväksyttyjä normeja, eivätkä siis ole ymmärrettäviä (Butler 2006, 30-31).

Normit eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti pahoja taikka hyviä, emmekä luultavasti tulisi toimeen kokonaan ilman niitä. Positiivisessa mielessä ne voivat toimia esimerkiksi käyttäytymisen ja moraalin ohjeina. Toisaalta normeilla on aina suhde normalisaatioon eli siihen, kuinka asiat saadaan vaikuttamaan normaaleilta ja luonnollisilta. Kuitenkin myös luonnollisen käsitettä voi tarkastella historiallisena, ja huomioida, kuinka eri asioita sillä on tarkoitettu ajasta ja diskurssista riippuen.

Vaikka normit ovatkin osa elämäämme ei tämä kuitenkaan tarkoita, etteikö niihin voitaisi vaikuttaa tai että ne olisivat muuttumattomia. (Butler 2004, 206-207.) Tämä tarkoittaa sitä, että tuntemamme ”totuudet” ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen saatossa. Tämän takia niiden muodosta voi myös neuvotella ja niitä voi pyrkiä muokkaamaan.


Teksti: Olga Palo

Lähteet:
Butler, Judith (2004): Undoing Gender. Routledge. New York and London.
Butler, Judith (2006): Hankala Sukupuoli. Gaudeamus. Helsinki.
Rossi, Leena-Maija (2006): Heteronormatiivisuus: Käsitteen elämää ja kummastelua. Kulttuurintutkimus 23 (2006): 3. s.19-28.
Spade, Dean & Willse, Craig (2015): Norms and Normalization. The Oxford Handbook of Feminist Theory (forthcoming). Edited by Lisa Disch and Mary Hawkesworth,

Teaser



Tilaa: Blogitekstit (Atom)