Thalia-palkinto: Tavallisuuden aave, Q-teatteri
Palkintoraadin perustelut
Tavallisuuden aave on itsenäisistä kohtauksista koostuva katsaus suomalaisuudesta ja tahdosta olla tavallinen. Se on katsojiin porautuva, tunnistettava, koskettava ja humoristinen esitys kaikesta siitä, minkä usein haluaisimme unohtaa omasta elämänhistoriastamme. Espanjalaisen surrealistin Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave (1974) innoituksensa saanut esitys sekä häiritsee että kahlitsee katsojaa näennäisellä sympaattisuudellaan.
Saara Turusen kirjoittamassa ja ohjaamassa Tavallisuuden aaveessa yhdistyvät perhekuvaus ja yhteiskunnallisuus. Se kyseenalaistaa suomalaisia klisheitä kääntämällä näkökulmaansa niihin suvereenilla otteella. Tavallisuuden aave on tämän päivän kuvauksena kaikkea muuta kuin tavallinen ja muistuttaa meitä kauniilla tavalla kaiken hauraudesta.
Valosäde-palkinto: valosuunnittelija Erno Aaltoselle teoksen Tavallisuuden aave valosuunnittelusta.
Palkintoraadin perustelut
Erno Aaltosen valosuunnittelu laajentaa näyttämön ontologiaa. Se on tyylikäs, hallittu mutta yllättävä, ja ehyt, elokuvallinen kokonaisuus – kansainvälisen tason jälkeä. Valosuunnittelussa onnistutaan käyttämään tilaratkaisun rajaamia ja ehdottamia valon suuntia näyttämöllisesti tehokkaasti ja esteettisesti. Lavastuksen ja valon yhteistyö toimii hienosti. Myös teoksen taiteellinen kokonaistaideteoksellinen suunnittelu on erittäin onnistunut ja linjakas. Aaltonen taitaa myös valollisen jännitteen ja leikkauksen taidon.
Tavallisuuden Aave Tampereen Teatterikesään
Q-teatterin Tavallisuuden Aave on valittu osaksi Tampereen teatterikesän ohjemistoa. Sarja, jossa esitys nähdään, on nimeltään Todellisuuden kuvat.
Esityspäivät ovat 2. ja 3.8.2016.
Teatterikesän sivut.
 |
| Kuva: Pate Pesonius. |
"Tavallisuuden aave on kiistatta suomalaisen teatterin merkkipaalu, jokaisella osa-alueella häikäisevän takkanäköinen esitys. Saara Turusen ja koko huippuunsa viritetyn työryhmän katse suomalaisuuteen on täysin rajoja rikkova, uusi, ennennäkemätön. "
Maria Säkö / Teatteri&Tanssi-lehti 3/2016.
Saara Turunen: Tavallisuudesta
Olin asunut joitakin vuosia ulkomailla. Lopulta olin saanut siitä kaikesta tarpeekseni ja palannut kotimaahan. Mutta jostain syystä kulttuurishokki oli isompi tännepäin tultaessa. Kaikki näytti oudolta. Oma kulttuuri oli muuttunut vieraaksi. Tunsin itseni enemmän ulkopuoliseksi täällä kuin missään olin koskaan tuntenut. En enää osannut nähdä niitä hyviä puolia, joita tässä maassa oli. Jostain syystä näin vaan kaiken ruman ja pahan. Inhosin omaa kotimaatani. Mutta silti olin päättänyt jäädä tänne. En jaksanut enää kiertää maailmaa. Sellainen on kamalan raskasta. Pää menee sekaisin, eikä lopulta kuulu minnekään, lentelee vain tuulen mukana. Olisin halunnut olla edes ulkomaalainen. Silloin minulla olisi ollut oikeus tuntea ulkopuolisuutta. Samalla soimasin itseäni. Kuinka turhamainen oikein olen? Minulla on sentään paikka mihin mennä, en joudu pakenemaan sotaa tai mitään sellaista. Mutta silti jokin vaivasi minua. En pystynyt rakastamaan omaa kotimaatani. Olin kateellinen sellaisille etelän ihmisille, jotka puhuivat omista kotimaistaan ylistäen. Olisin itsekin halunnut ylistää, mutta en voinut, sillä se olisi ollut valehtelua. Mitä jos vihaa omaa kotimaataan, minä mietin. Mitä jos vihaa itseäänkin? Mitä silloin kuuluu tehdä? Minne silloin kuuluu mennä?
En tiedä onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä. Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut. Sitten alettiin myydä erilaisia tavaroita ja piti keksiä mikä maa myisi mitäkin. Suomi möi puuta, Espanja tomaatteja. Sitten Suomi alkoi myydä suklaata ja Espanja Chupa Chups -tikkareita ja ihmiset alkoivat luulla, että ne tuotteet olivat yhtä kuin niiden kansallisuudet ja ulkomailla ollessaan ne alkoivat itkeä, kun näkivät Fazerin sinisen suklaalevyn, eivätkä enää muistaneet että kaakaohan kasvaa Ghanassa tai Ecuadorissa, eikä esimerkiksi Tampereella tai Turussa. Ja tavallaan olenkin sitä mieltä, ettei mitään suomalaisuutta ole, on vain keksitty joukko asioita niin kuin missä tahansa muissakin identiteettihin viittaavissa sanoissa. Punaisuus, vihreys, sinisyys, sinivalkoisuus, punavuorelaisuus, sinivihreys, töölöläisyys, miehekkyys, naisellisuus, ruotsalaisuus, papua-uusi-guinealaisuus. Mitä ne lopulta tarkoittavat? Luulen, että se riippuu siitä kuka ne milloinkin määrittelee.
Kaiken lisäksi koko aiheessa tuntuu olevan jotakin tunkkaista. Se johtuu varmaankin siitä, että aina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?
Ja niin mietiskelin näitä asioita. Yritin kai ratkaista sitä, miten kotimaasta voisi puhua putoamatta ensimmäiseen sudenkuoppaan. Halusin pysytellä mahdollisimman kaukana suomalaisessa teatterissa loppuunkalutusta kuvastosta, halosta, raamatusta, kumisaappaista, känniläisistä, jääkiekosta, kirveestä ja haulikosta. Halusin tehdä jotakin feminististä ja hienostunutta. Sitten eräänä päivänä satuin katselemaan Luis Buñuelin elokuvaa nimeltään Vapauden aave, Le Fantome de la Liberté. Se oli tehty palasista, jotka liittyivät jollakin tavalla vapauteen. Katsojan tehtäväksi jäi miettiä mitä tekemistä kullakin palasella oli vapauden kanssa. Se muoto jäi kiehtomaan minua. Tuolla tavalla minäkin haluaisin tehdä teatteriesityksen, ajattelin. Tarvitsisin vain yhtä hyvän otsikon, jotain joka olisi yhtä painavaa kuin vapaus. Jotain, joka palautuisi tämän kaiken ytimeen, siihen joka aiheutti minussa näitä ajatuksia. En kuitenkaan tiennyt mitä se olisi voinut olla.
Menin käymään Berliinissä. Osallistuin taiteilijoille suunnattuun työpajaan, jonka aiheena oli performanssi. Ilmoittauduin sinne, koska performanssi kuulosti mielestäni niin hyvältä. Siitä tuli mieleen sellainen pieni ja intellektuelli taiteilijaryhmä, joka keskustelee Deleuzista jossakin hämyisässä salongissa. Ja minä halusin olla yksi heistä. En tiennyt paljoakaan Deleuzista, mutta olin lehteillyt erästä kirjaa ja opetellut pari knoppijuttua:
Meillä on evolutiivinen muisti, jota kielet tai kulttuurit eivät ole saastuttaneet. Jos ihminen näkee onnettomuuden, kääntyy hän aina vaistonvaraisesti katsomaan. Kun ihminen näkee kuolleen, on hän itse pienen hetken kuolematon.
Siis jotakin tämän suuntaista. Mutta yhtäkkiä Deleuzia ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Jostain ilmaantui villikissan näköinen opettaja, joka pyysi meitä pukeutumaan urheilullisiin asuihin, sillä nyt alkaisi tanssitunti. Kauhu hiipi pitkin selkärankaani kohti niskaa ja sai minut jäykistymään. Tanssitunti. Siis pitäisikö täällä tanssia? Voi saatana. Ei minulle ollut tullut mieleen, että täällä olisi jotakin fyysistä toimintaa. Vaikka tarkemmin ajateltuna performanssithan ovat usein sellaisia, että alaston ihminen kääriytyy sellofaaniin ja huutaa äitiä lattialla. Mutta en minä ollut ajatellut tätä siltä kantilta. Deleuze, joopa joo. Miten saatoin olla niin tyhmä? Ja nyt oli liian myöhäistä.
Asetuimme riveihin ja rupesimme tekemään monimutkaista koreografiaa, johon kuului lattialla möyrintää, kasoissa makaamista ja eroottista liikehdintää vapaasti valitun parin kanssa. Antakaa kehojenne viedä, sanoi villikissa. Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa. Minä en ollut koskaan ymmärtänyt tällaista puhetta. Teatteriopinnoista huolimatta olen kehollisesti lukkiutunut henkilö. Ja juuri nyt halusinkin olla mahdollisimman kaukana lattialla möyrivistä, verkka-asuihin pukeutuneista kehoista. En halunnut olla niihin missään kontaktissa.
Miksi taiteilijat ovat kaikkialla niin vapaita? Miksi minä en ole vapaa? Johtuuko se siitä, että olen kotoisin Suomesta, mietin. Minua ei koskaan opetettu tanssimaan. Minut opetettiin istumaan paikallani ja olemaan hiljaa. Muita ei saanut häiritä. Äitini ja isäni eivät tanssineet edes häävalssia. Myöhemmin häävalssi tuli tavaksi ja sukuni halusi elää tavallisten tapojen mukaan. Muistan setäni ja hänen tyttärensä tämän häissä. Miten surullinen musiikki soi ja miten kaksi kömpelöä hahmoa liikkui lattialla hymyttömin suin. Häpesin heidän puolestaan. Häpesin itsenikin puolesta. Miksi emme osaa iloita, minä mietin. Ja taas olin tässä. Kaulaani myöten häpeässä, kuin jäteöljyyn vajonneena.
Jostain ilmaantui afrikkalainen mies. Afrikkalainen mies tarttui minua vyötäröltä ja alkoi heittelehtiä ympärilläni, aivan kuin hän olisi halunnut manata minut johonkin toiseen todellisuuteen. Yritin liikkua samalla tavalla ilmavasti ja hullunrohkeasti niin kuin muutkin huoneessa olijat tekivät. Mutta joka hetki tulin itsestäni yhä tietoisemmaksi ja liikkeeni kuihtuivat. Lopulta heiluttelin käsiäni enää väkinäisesti, kunnes pysähdyin lattian keskelle. En jaksanut teeskennellä vapaata ihmistä.
Huomasin miten vähä vähältä muutkin ihmiset lopettivat liikkumisen ja kerääntyivät minun ja afrikkalaisen ympärille. Villikissan silmät loistivat innosta. Tässä juuri näemme täydellisen vastakohtien representaation, hän sanoi. Kuulin hänen puhuvan jotakin kuumasta etelästä, vaistonvaraisuudesta, intohimosta ja ruumiista, sekä toisaalta kylmästä pohjoisesta, laskelmoinnista, etäisyydestä ja järjen palvonnasta. Valuin hikeä, vaikka en edes liikkunut. Häpeä löi ruumistani kuin aalto. Miten on mahdollista, että epäonnistun näin karvaalla tavalla?
Lopulta oli tauon aika. Ihmiset valuivat hälisevänä ryhmänä pihalle. Menin ulos ovesta naama punaisena ja seiniä tuijotellen. Kaikki hyvin, kysyi joku amerikkalainen osallistuja ja tarttui minua olkapäästä. Ystävällinen katse ja kosketus olivat aivan liikaa. Tein kaikkeni, etten olisi purskahtanut itkuun. Kaikki hyvin, minä vastasin.
Tauon jälkeen kirjoitin muistivihkooni seuraavat lauseet: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen. Tiedän, ettei tavallisuutta ole olemassa, tavallisuus on paradoksi, mutta silti se olisi helpompaa kuin tämä.”
Ja sitten, siinä hetkessä, jostain syystä minulle tuli mieleen se Buñuelin elokuva, josta jo aiemmin puhuin. Ne merkilliset kohtaukset, joissa vapaus ikään kuin pakeni aina käsistä. Ehkä tavallisuus on suomalaiselle vähän sama kuin ranskalaiselle vapaus, minä mietin. Ihana kangastus, joka väreilee taivaanrannassa, mutta jota on mahdotonta saavuttaa. Ja silloin tajusin, että haluaisin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikkea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin ”vähän erikoista” tapahtuu.
En tiedä onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä. Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut. Sitten alettiin myydä erilaisia tavaroita ja piti keksiä mikä maa myisi mitäkin. Suomi möi puuta, Espanja tomaatteja. Sitten Suomi alkoi myydä suklaata ja Espanja Chupa Chups -tikkareita ja ihmiset alkoivat luulla, että ne tuotteet olivat yhtä kuin niiden kansallisuudet ja ulkomailla ollessaan ne alkoivat itkeä, kun näkivät Fazerin sinisen suklaalevyn, eivätkä enää muistaneet että kaakaohan kasvaa Ghanassa tai Ecuadorissa, eikä esimerkiksi Tampereella tai Turussa. Ja tavallaan olenkin sitä mieltä, ettei mitään suomalaisuutta ole, on vain keksitty joukko asioita niin kuin missä tahansa muissakin identiteettihin viittaavissa sanoissa. Punaisuus, vihreys, sinisyys, sinivalkoisuus, punavuorelaisuus, sinivihreys, töölöläisyys, miehekkyys, naisellisuus, ruotsalaisuus, papua-uusi-guinealaisuus. Mitä ne lopulta tarkoittavat? Luulen, että se riippuu siitä kuka ne milloinkin määrittelee.
Kaiken lisäksi koko aiheessa tuntuu olevan jotakin tunkkaista. Se johtuu varmaankin siitä, että aina kun ajattelin suomalaisuutta, ensimmäisenä mieleeni tulevat suolla hiihtävä mies, ojaa kaivava mies tai juoksuhaudassa ryömivä mies. Ja jos ajattelen suomalaista taiteilijaa niin eteeni piirtyvät tupakkaa polttava mies, ryyppäävä mies tai paskaa heittävä mies. Miksi Suomen ajatteleminen ei tuo mieleeni yhtäkään naista?
Ja niin mietiskelin näitä asioita. Yritin kai ratkaista sitä, miten kotimaasta voisi puhua putoamatta ensimmäiseen sudenkuoppaan. Halusin pysytellä mahdollisimman kaukana suomalaisessa teatterissa loppuunkalutusta kuvastosta, halosta, raamatusta, kumisaappaista, känniläisistä, jääkiekosta, kirveestä ja haulikosta. Halusin tehdä jotakin feminististä ja hienostunutta. Sitten eräänä päivänä satuin katselemaan Luis Buñuelin elokuvaa nimeltään Vapauden aave, Le Fantome de la Liberté. Se oli tehty palasista, jotka liittyivät jollakin tavalla vapauteen. Katsojan tehtäväksi jäi miettiä mitä tekemistä kullakin palasella oli vapauden kanssa. Se muoto jäi kiehtomaan minua. Tuolla tavalla minäkin haluaisin tehdä teatteriesityksen, ajattelin. Tarvitsisin vain yhtä hyvän otsikon, jotain joka olisi yhtä painavaa kuin vapaus. Jotain, joka palautuisi tämän kaiken ytimeen, siihen joka aiheutti minussa näitä ajatuksia. En kuitenkaan tiennyt mitä se olisi voinut olla.
Menin käymään Berliinissä. Osallistuin taiteilijoille suunnattuun työpajaan, jonka aiheena oli performanssi. Ilmoittauduin sinne, koska performanssi kuulosti mielestäni niin hyvältä. Siitä tuli mieleen sellainen pieni ja intellektuelli taiteilijaryhmä, joka keskustelee Deleuzista jossakin hämyisässä salongissa. Ja minä halusin olla yksi heistä. En tiennyt paljoakaan Deleuzista, mutta olin lehteillyt erästä kirjaa ja opetellut pari knoppijuttua:
Meillä on evolutiivinen muisti, jota kielet tai kulttuurit eivät ole saastuttaneet. Jos ihminen näkee onnettomuuden, kääntyy hän aina vaistonvaraisesti katsomaan. Kun ihminen näkee kuolleen, on hän itse pienen hetken kuolematon.
Siis jotakin tämän suuntaista. Mutta yhtäkkiä Deleuzia ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Jostain ilmaantui villikissan näköinen opettaja, joka pyysi meitä pukeutumaan urheilullisiin asuihin, sillä nyt alkaisi tanssitunti. Kauhu hiipi pitkin selkärankaani kohti niskaa ja sai minut jäykistymään. Tanssitunti. Siis pitäisikö täällä tanssia? Voi saatana. Ei minulle ollut tullut mieleen, että täällä olisi jotakin fyysistä toimintaa. Vaikka tarkemmin ajateltuna performanssithan ovat usein sellaisia, että alaston ihminen kääriytyy sellofaaniin ja huutaa äitiä lattialla. Mutta en minä ollut ajatellut tätä siltä kantilta. Deleuze, joopa joo. Miten saatoin olla niin tyhmä? Ja nyt oli liian myöhäistä.
Asetuimme riveihin ja rupesimme tekemään monimutkaista koreografiaa, johon kuului lattialla möyrintää, kasoissa makaamista ja eroottista liikehdintää vapaasti valitun parin kanssa. Antakaa kehojenne viedä, sanoi villikissa. Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa. Minä en ollut koskaan ymmärtänyt tällaista puhetta. Teatteriopinnoista huolimatta olen kehollisesti lukkiutunut henkilö. Ja juuri nyt halusinkin olla mahdollisimman kaukana lattialla möyrivistä, verkka-asuihin pukeutuneista kehoista. En halunnut olla niihin missään kontaktissa.
Miksi taiteilijat ovat kaikkialla niin vapaita? Miksi minä en ole vapaa? Johtuuko se siitä, että olen kotoisin Suomesta, mietin. Minua ei koskaan opetettu tanssimaan. Minut opetettiin istumaan paikallani ja olemaan hiljaa. Muita ei saanut häiritä. Äitini ja isäni eivät tanssineet edes häävalssia. Myöhemmin häävalssi tuli tavaksi ja sukuni halusi elää tavallisten tapojen mukaan. Muistan setäni ja hänen tyttärensä tämän häissä. Miten surullinen musiikki soi ja miten kaksi kömpelöä hahmoa liikkui lattialla hymyttömin suin. Häpesin heidän puolestaan. Häpesin itsenikin puolesta. Miksi emme osaa iloita, minä mietin. Ja taas olin tässä. Kaulaani myöten häpeässä, kuin jäteöljyyn vajonneena.
Jostain ilmaantui afrikkalainen mies. Afrikkalainen mies tarttui minua vyötäröltä ja alkoi heittelehtiä ympärilläni, aivan kuin hän olisi halunnut manata minut johonkin toiseen todellisuuteen. Yritin liikkua samalla tavalla ilmavasti ja hullunrohkeasti niin kuin muutkin huoneessa olijat tekivät. Mutta joka hetki tulin itsestäni yhä tietoisemmaksi ja liikkeeni kuihtuivat. Lopulta heiluttelin käsiäni enää väkinäisesti, kunnes pysähdyin lattian keskelle. En jaksanut teeskennellä vapaata ihmistä.
Huomasin miten vähä vähältä muutkin ihmiset lopettivat liikkumisen ja kerääntyivät minun ja afrikkalaisen ympärille. Villikissan silmät loistivat innosta. Tässä juuri näemme täydellisen vastakohtien representaation, hän sanoi. Kuulin hänen puhuvan jotakin kuumasta etelästä, vaistonvaraisuudesta, intohimosta ja ruumiista, sekä toisaalta kylmästä pohjoisesta, laskelmoinnista, etäisyydestä ja järjen palvonnasta. Valuin hikeä, vaikka en edes liikkunut. Häpeä löi ruumistani kuin aalto. Miten on mahdollista, että epäonnistun näin karvaalla tavalla?
Lopulta oli tauon aika. Ihmiset valuivat hälisevänä ryhmänä pihalle. Menin ulos ovesta naama punaisena ja seiniä tuijotellen. Kaikki hyvin, kysyi joku amerikkalainen osallistuja ja tarttui minua olkapäästä. Ystävällinen katse ja kosketus olivat aivan liikaa. Tein kaikkeni, etten olisi purskahtanut itkuun. Kaikki hyvin, minä vastasin.
Tauon jälkeen kirjoitin muistivihkooni seuraavat lauseet: ”Haluaisin olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen. Tiedän, ettei tavallisuutta ole olemassa, tavallisuus on paradoksi, mutta silti se olisi helpompaa kuin tämä.”
Ja sitten, siinä hetkessä, jostain syystä minulle tuli mieleen se Buñuelin elokuva, josta jo aiemmin puhuin. Ne merkilliset kohtaukset, joissa vapaus ikään kuin pakeni aina käsistä. Ehkä tavallisuus on suomalaiselle vähän sama kuin ranskalaiselle vapaus, minä mietin. Ihana kangastus, joka väreilee taivaanrannassa, mutta jota on mahdotonta saavuttaa. Ja silloin tajusin, että haluaisin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikkea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin ”vähän erikoista” tapahtuu.
Taiteilijaveljekset von Wright, kansan rakastamat luontokuvaajat
 |
| Ferdinand von Wright: Tilhiä pihlajassa |
Von Wrightin taitelijaveljekset syntyivät Haminanlahdessa 1800-luvun alkupuolella. Magnus (1805-1868), Wilhelm (1810-1887) ja Ferdinand (1822-1906) mukaan lukien perheeseen syntyi kaikkiaan viisitoista lasta, joista yhdeksän jäi henkiin. Perhe asui kartanossa, jonka toimeentulo saatiin pääasiassa lähiluonnosta ja luonto oli keskeisessä osassa poikien elämässä jo varhain. Metsästys oli tärkeää perheen miehille, ja tätä kautta veljekset tutustuivat lintuihin. He rakensivat aseita ja olivat erittäin taitavia ampujia: Wilhelmin kerrotaan ampuneen joutsenia ja merikotkia siipiluuhun niin, että lintu putosi alas ja korjanneen tämän jälkeen linnun taas lentokykyiseksi. Ampumaharrastuksen myötä he ovat myös luultavasti alkaneet tutkia ja maalata lintuja. Varsinkin Magnuksen ja Wilhelmin voi ajatella olleen jotakin luonnontieteilijän ja taiteilijan välimaastosta, vaikkei heillä ollutkaan luonnontieteellistä koulutusta. Poikien isä, majuri Henrik von Wright, piti maalaamista turhana, eikä suostunut hankkimaan veljeksille piirrustustarvikkeita, ja tästä syystä he valmistivat ensimmäiset värinsä itse. Perhe oli ylhäistä luokkaa, ja vaikka veljeksiä pidetään pääasiallisesti itseoppineina, he saivat jonkin verran taideopetusta: Magnus ja Ferdinand muun muassa Taideakatemiassa Tukholmassa, jossa he asuivat varakkaan isoenonsa vieraana. Ferdinand oli kolmikon ainoa tauluillaan elänyt: hän nousi kuuluisuuteen, kun silloinen perintöruhtinas, tuleva keisari Aleksanteri II, osti hänen teoksensa Näköala Haminanvuorelta (1853). Magnus työskenteli kartanpiirtäjänä, varamaanmittarina ja Helsingin yliopiston konservaattorina sekä piirrustusmestarina, Wilhelm puolestaan muutti Ruotsiin ja elätti itsensä kuvittamalla luonnontieteellisiä julkaisuja kirjurin ja kalastuksentarkastajan toimiensa lisäksi.
Von Wrightien teokset edustavat biedermeieriläistä, eli myös myöhäisempireksi ja porvarilliseksi klassismiksi kutsuttua tyylisuuntaa. Luontokuvaus on ollut, ja on edelleen, suomalaista identiteettiä luova ja ylläpitävä taidemuoto. Etenkin romantiikalle ominaisesti kansallinen identiteetti sidottiin luontoon ja kuvataiteessa luontoaiheet on ajateltu kansallista identiteettiä korostavina. Ferdinand von Wrightin tunnetuin maalaus Taistelevat metsot (1886) on kiinnostava esimerkki tästä. Sitä pidetään avainteoksena suomalaisen luonnonkuvaamisen perinteessä. Lukuisten versioiden ja painokuvien myötä sitä ajatellaan suurena suomalaisen taiteen symbolina, ja se on luultavasti kopioiduin maalauksemme. Teoksen tulkinta on vaihdellut suuresti aikakausien mukaan, mutta aina sitä on karuudessaan ja jylhyydessään katsottu suomalaisen ominaislaadun kuvana. Teoksessa ilmenevää taistelua on tulkittu vertauskuvallisena suomen kansan kohtalolle vuosisadan vaihteessa. Uhoavia uroksia on tarkasteltu myös representaationa suomalaisesta miehestä.
Veljesten työt ovat tarkkuudessaan esimerkkejä ajan representaatioihanteesta: taiteesta, joka pyrkii kuvaamaan maailmaa mahdollisimman ”aidosti” ja ”luonnollisesti”. Von Wrightien töissä elää keskeisenä pyrkimys tuottaa tarkka jäljitelmä esikuvastaan. Ehkä kyseessä voi ajatella olevan jonkinlaisen tieteellisen taiteellisuuden? Maalaustaiteen tyyli kuitenkin muuttui. Pisimpään työskennellyt Ferdinand von Wright menetti vanhoilla päivillään taidepiireissä nauttimaansa arvostusta, ja hänen tyyliään alettiin pitää vanhentuneena. 1899 kirjoittamassaan kirjeessä hän sanoo: ”Minä pelkeen että siellä on uutta muotia maalata, jota minä en ymmärrä, ja joka ei ole luonnonlista”.
Teksti: Olga Palo
Lähteet:
Leikola, Antto; Lokki, Juhani & Stjernberg, Torsten (1986): Taitelijaveljekset von Wright. Suomen kauneimmat lintumaalaukset. Otava. Helsinki.
Maamme taulut / Osa 1. Ateneumin ja Helsingin Sanomien ilmoitussarja Suomen taiteen ikoneista.
Ferdinand von Wright: Taistelevat metsot. Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, oppimateriaalit.
Leikola, Antto; Lokki, Juhani & Stjernberg, Torsten (1986): Taitelijaveljekset von Wright. Suomen kauneimmat lintumaalaukset. Otava. Helsinki.
Maamme taulut / Osa 1. Ateneumin ja Helsingin Sanomien ilmoitussarja Suomen taiteen ikoneista.
Ferdinand von Wright: Taistelevat metsot. Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, oppimateriaalit.
Luis Buñuel: Vapauden Aave (1974)
Luis Buñuel (Luis Buñuel Portoles, 22.2.1900–29.7.1983) oli espanjalainen elokuvaohjaaja. Hän teki elokuvia 1920-luvulta aina 1970-luvulle asti, ja hänet tunnetaan surrealismin edustajana. Buñuel matkusti pois Espanjasta hieman ennen Espanjan sisällissodan päättymistä, ja jatkoi tämän jälkeen uraansa Espanjan ulkopuolella. Buñuelin mahdollisuudet työskennellä Yhdysvalloissa tyssäsivät kommunisti-huhuihin ja hän työskenteli pääasiassa Meksikossa ja Ranskassa. Vapauden aave (1974) on Buñuelin toiseksi viimeinen elokuva.
Vapauden aave ei ole perinteinen alusta, keskikohdasta ja lopusta koostuva tarina. Se rakentuu löyhästi toisiinsa limittyvistä narratiiveista, ja kohtauksesta toiseen siirrytään yksittäisen hahmon tai esineen kautta, unenkaltaisesti. ”Olen lopen kyllästynyt symmetriaan”, toteaa eräs elokuvan henkilöistä. Buñuel pyrki antamaan sattumalle mahdollisimman suuren roolin elokuvan käsikirjoituksen syntyprosessissa. Hän kirjoitti Vapauden Aaveen yhdessä Jean–Claude Carrièren kanssa, jonka kanssa hän teki suuren osan loppuvaiheen elokuvistaan. Kaksikko käytti uniaan apuna elokuvan kirjoitustyössä. Näin he pyrkivät eroon perinteisistä kerronnallisista konventioista.
Vapauden aavessa Buñuelin hampaisiin joutuu ennen kaikkea porvaristo, joka oli hänelle suosittu kohde jo elokuvassa Porvariston hillitty charmi (1972). Elokuvat La Voie lactée, Porvariston hillitty charmi ja Vapauden Aave muodostavatkin epävirallisen trilogian, joissa on, Buñuelin sanojen mukaan, ”samat teemat, toisinaan jopa sama kielioppi”. Kaikissa kolmessa elokuvassa ovat hänen mukaansa korostuneena sosiaaliset rituaalit, sattumat, henkilökohtainen moraali ja kaikille asioille olennainen salaperäisyys. Vapauden Aave haastaa katsojaansa tarkastelemaan sitä, mitä pidämme luonnollisena ja normaalina, ja miksi.
Moni elokuvan tarinoista nousee jollain tapaa Buñuelin omasta elämästä, kuten esimerkiksi kohtaus, jossa tohtori yrittää välttää kertomasta potilaalleen, että tällä on syöpä. Elokuvan nimi viittaa repliikkiin Buñuelin elokuvassa La Voie lactée (”The Milky way”, 1969): ”Vapaa tahto on ainoastaan päähänpisto! Kaikissa olosuhteissa tunnen, etteivät ajatukseni ja tahtoni ole minun vallassani! Ja vapauteni on vain aave!” Elokuvan tarinat kutoutuvat toisiinsa välillä selkeämmin, toisinaan vailla mitään ilmeistä loogista syytä. Kuitenkin kaikki Vapauden Aaveen fragmentit on luettavissa suhteessa vapauden tematiikkaan ja problamatiikkaan.
Teksti: Olga Palo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)