Tavalliseksi tekeminen: normit ja normalisaatio

Leena-Maija Rossi kirjoittaa normalisaation olevan ”tavalliseksi tekemistä” (Rossi 2006, 21). Tietyissä instituutioissa, kuten kouluissa ja sairaaloissa, oikeanlaisesta käytöksestä palkitaan ja siihen kannustetaan. Vääränlainen käytös voidaan ohittaa poikkeuksena tai siitä saatetaan rangaista, konkreettisesti tai vaikkapa vain paheksumalla. Näiden samojen insituutioiden kautta normit myös sisäistetään, ja ihmiset pyrkivät itse kohti ”normaalia”. (Spade & Willse 2015, 3.) Tätä prosessia voidaan kutsua normalisaatioksi. Samanlaista ”tavalliseksi tekemistä” tapahtuu kaikenlaisessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Tiettyjen toimintatapojen ajatellaan olevan oikeita, normaaleita ja tavallisia, ja ne pysyvät tuossa asemassa koska niihin pyritään.

Rossi määrittelee normilla tarkoitettavan ohjetta, jotakin hyväksyttävää, normaalia ja totunnaista, ”sosiaalista käyttäytymissääntöä”. Normit toimivat siis eräänlaisena sosiaalisena koodistona sille, minkälainen käyttäytyminen ja oleminen on ensinäkin hyväksyttävää ja tavoiteltavaa, mutta myös ymmärrettävää. Piirtämällä mahdollisen, hyväksyttävän ja normaalin rajat ne samalla rajaavat myös olemisen mahdollisuuksia. Vaikka normit eivät ole virallisia sääntöjä siinä missä lait, ne toimivat samankaltaisesti. Ne saavat voimansa toistettavuudesta ja elävät uusintamisen kautta, ja niiden toteuttamatta jättämisestä seuraa sanktioita. (Rossi 2006, 21–22.) Esimerkiksi puhuttaessa sukupuolesta normina voidaan ajatella sen ohjaavan niitä tekoja ja eleitä, joiden kautta sukupuoli rakentuu, eli siis sitä, kuinka sukupuolta tehdään, sekä piirtävän sukupuolisuuden mahdollisia rajoja. Tavanomaisesti sukupuolen ajatellaan jakaantuvan luonnollisesti kahteen, mieheen ja naiseen. Kuitenkin juuri oletus näistä toisilleen vastakohtaisista/toisiaan täydentävistä sukupuolista toimii normatiivisena ohjeena, joka tuottaa hyväksyttävää sukupuolittunutta käyttäytymistä: tiettyä käytöstä uusinnetaan, koska se nähdään ”normaalina”, muusta rangaistaan. Käytöstä myös tulkitaan tämän taustaoletuksen kautta: poikalasten poikamainen käytös huomioidaan luonnollisena osoituksena sukupuolesta, kun taas ”väärä” tyttömäisyys ohitetaan, se kielletään tai sen ajatellaan olevan kyseisen lapsen erikoispiirre – ja toisinpäin tyttöjen kanssa. Normit ohjailevat käyttäytymistä, mutta ne toimivat myös väkivaltaisesti: metaforisella tasolla pakottavina ja ulossulkevina, mutta myös konkreettisena väkivaltana niitä kohtaan, jotka eivät täytä kulttuurisesti hyväksyttyjä normeja, eivätkä siis ole ymmärrettäviä (Butler 2006, 30-31).

Normit eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti pahoja taikka hyviä, emmekä luultavasti tulisi toimeen kokonaan ilman niitä. Positiivisessa mielessä ne voivat toimia esimerkiksi käyttäytymisen ja moraalin ohjeina. Toisaalta normeilla on aina suhde normalisaatioon eli siihen, kuinka asiat saadaan vaikuttamaan normaaleilta ja luonnollisilta. Kuitenkin myös luonnollisen käsitettä voi tarkastella historiallisena, ja huomioida, kuinka eri asioita sillä on tarkoitettu ajasta ja diskurssista riippuen.

Vaikka normit ovatkin osa elämäämme ei tämä kuitenkaan tarkoita, etteikö niihin voitaisi vaikuttaa tai että ne olisivat muuttumattomia. (Butler 2004, 206-207.) Tämä tarkoittaa sitä, että tuntemamme ”totuudet” ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen saatossa. Tämän takia niiden muodosta voi myös neuvotella ja niitä voi pyrkiä muokkaamaan.

Teksti: Olga Palo

Lähteet:

Butler, Judith (2004): Undoing Gender. Routledge. New York and London.

Butler, Judith (2006): Hankala Sukupuoli. Gaudeamus. Helsinki.

Rossi, Leena-Maija (2006): Heteronormatiivisuus: Käsitteen elämää ja kummastelua. Kulttuurintutkimus 23 (2006): 3. s.19-28.
Spade, Dean & Willse, Craig (2015): Norms and Normalization. The Oxford Handbook of Feminist Theory (forthcoming). Edited by Lisa Disch and Mary Hawkesworth,